keskiviikko 22. elokuuta 2012

”En oppinut kovinkaan paljon” – heitetään koulutus romukoppaan!


Otsikon kommentti on napattu mittavan työyhteisöviestinnän kehittämishankkeen työpajapalautteista. Taustalla lienee pienoinen tyytymättömyys, kun kouluttaja ei pelkästään kaatanutkaan osallistujien päähän tietoa viestinnästä.  Olisi ollut niin mukavaa ja helppoa kuunnella, kun kouluttaja kertoo ”yleisiä totuuksia”.

Mutta voi ei – työpajassa olisikin pitänyt miettiä, miten vastedes itse viestin, mitä odotan muilta, millaisista hyvistä viestintäkäytännöistä kannattaisi ottaa vinkkejä ja millaisia pelisääntöjä työpaikan viestintään voitaisiin yhdessä sopia.

Tutkimusten mukaan tiedonkaatokoulutuksilla ei juurikaan pysytä muuttamaan työyhteisön viestintää. Opittu jää kiva tietää -asteelle. Tähän tulokseen tulin väitöskirjassani, ja samaa todistavat monet muut tutkimukset.

Otsikon taustalla olevalle oppimis- tai pikemminkin koulutuskäsitykselle on ominaista, että koulutukseen osallistuva ulkoistaa itsensä passiiviseen objektin rooliin ja ajattelee, että muiden pitää saada asiat paremmalle tolalle. Seuraavassa työhyvinvointi- tai työyhteisöviestinnän tutkimuksessa hän sitten antaa taas muille ”pisteet”. Peiliin katsominen unohtuu, eikä haluta miettiä, miten itse vaikuttaa siihen, että viestintä toimisi paremmin.

Jos koulutus- tai kehittämistoimilla halutaan todellista vaikutusta, on objektin muututtava subjektiksi. Ajatus on hyvin samansuuntainen Elisa Juholinin käsialaa olevan työyhteisöviestinnän agenda-mallin perusidean kanssa: hyvä viestintä on jokaisen työyhteisön jäsenen vastuulla, se on elimellinen osa kaikkea ja kaikkien tekemistä, hyvä työilmapiiri ei synny vain esimiesten ja johtajien edesottamuksista jne.

Pohtiessani työyhteisökohtaisten viestintäkoulutusten vaikuttavuutta olen tullut siihen lopputulokseen, että heitetään koulutus romukoppaan. Otetaan tilalle työn kehittämisen käsite. Silläkin uhalla, että joku ei tykkää tai uudenlaisen oppijan ja oman työn kehittäjän rooliin on vaikea hypätä. 

Toki siirtymä koulutuksesta kehittämiseen on haaste kouluttajallekin. On uskallettava kohdata ryhmä tulta päin ‑asenteella ja luotettava siihen, että turvallisten powerpointien sijaan pärjää vuosien myötä karttuneella kokemuskellarilla erilaisia ryhmälähtöisiä menetelmiä käyttäen. Tuli mitä tuli.

Viestintäkoulutusten ja -valmennusten syyslukukauden pikku hiljaa käynnistyessä on hyvä toivottaa ROHKEUTTA kaikille kehittäjäosapuolille!

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Vierotus, joka toimi



Yrittäjän elämässä arki, pyhä, työ ja loma sekoittuvat helposti. Näin on käynyt minullekin. Pelistäni katsoo liian usein liiaksi työhön keskittynyt naama. Tänä kesänä päätin, että teen irtioton eli työriippuvuudesta vierotuksen.

Mutta miten se tehdään, kun Pohjoisella Pääkonttorilla työtilat ovat parin sekunnin päässä kodista?

Päätin kokeilla vuosia sitten hyväksi havaitsemaani nupinnollausmenetelmää. Liki kymmenen vuoden tauon jälkeen kaivoin tilkkutyörensselit esiin. Leikkuualusta löytyi, samoin leikkuri ja monta arkistolaatikollista kankaita.

Tilkkuja plärätessä mieleen palasi monia muistoja: tuossa on mieheni paitoja, äidin esiliinaa, vanhoja kodintekstiilejä, kaapissa kutistuneita mekkojani. Vähän samat fiilikset kuin lapsuuden kesien matonkuteiden leikkaustalkoissa.

Kunnioitan vanhaa tilkkuperinnettä eli käytän vanhaa materiaalina niin paljon kuin mahdollista. Toki tikkutyöliikkeistä tai kangaskauppojen palalaatikoista on matkaan tarttunut melkoinen määrä uusiakin kankaita.

Jotta ajatusten siirto työstä blokkeihin (tilkkumaailmassa tehdään blokkeja – ei blogeja) onnistuisi mahdollisimman hyvin, päätin iänikuisen hirsimökkimallin sijaan kokeilla jotain uutta. Otin rohkeasti esiin Kaffe Fassettin kirjan ja sieltä yhden tämän minä joskus teen -suosikkimalleistani. Mallin perusidea on ammennettu vanhan venetsialaisen katedraalin mosaiikkilattiasta.

Leikkuri ja ompelukone surrasivat vanhalla rutiinilla, mutta moni asia oli unholassa. Värien valinta oli hakusessa. Väriyhdistelmät ja valöörit mietityttivät kovasti. Taas huomasi, että vaikka kankaita olisi kuinka paljon, niitä on aina liian vähän.

Jo alkumetreillä töpeksin. Tuli valituksi aivan liian pipertävä ote, kun en alkuun malttanut tehdä kunnollisia laskelmia saumavaroista. Monta vikatikkiäkin on purettu, jotta Fasettin mallin kolmiulotteisuus toteutuisi.

Mutta hyvä näin. Tilkkujen parissa työskentely on sopivasti vieraannuttanut ajatuksia arjen viestintä- ja kehittämistöistä. Tosin yhden torkkupeiton ompelu vaatii niin paljon rutiininomaista leikkaamista ja ompelemista, että kyllä siinä ohessa ehtii ideoida muutakin. Myös työasioita.

Uskon, että pienen vierotuksen jälkeen ”virkajärkikin” löytää uusille urille. Naismuistiin minulla ei olekaan ollut sellaista lomalta paluuta, että olisi pitänyt muistella, missä duunien kanssa mennään. Olen yleensä ollut sitä raivostuttavaa tyyppiä, joka kesän jälkeen käynnistyy heti ja täydellä teholla.

- Helena

perjantai 3. elokuuta 2012

Tabloidi jees – saisiko vielä palautussysteemin?


Hesarikin on siirtymässä tabloid-kokoon, jota sopii lukea – kuten Lapin alueen aviisi oivasti seinällään mainostaa. Hyvä uudistus ainakin aamiaistarjoilun näkökulmasta. Sijoittuu lehti ja kuppi sopuisammin samalla pöydälle.

Sujuvan aamiaisen lisäkäsi minulla olisi lehtitaloille toinenkin toive. Voisiko luetut aviisit palauttaa samalla kanavalla (paikallinen postimies) kuin lehdet tulevatkin?

Lappilaisessa sivukylässä kesät ja osan talvea viettävänä on pakko todeta, että luettujen lehtien kierrätys on tehty todella vaikeaksi. Paperinkeräys päätti joku aika sitten, ettei meijän kylältä enää tyhjennetä jätepaperin keräysastiaa. Kun selvittelin miksi, väitettiin, että lappilaiset olivat tunkeneet lehtien sekaan jopa poron raajoja ja siksi keruu lopetettiin. Ajattelin kyllä, että höpö höpö – miten ihmeessä raato menisi Molokin lävestä sisään, kun ei parempien aikojen sunnuntain Hesarikaan meinannut mahtua aukosta yhtenä kappaleena.

Kun napisin ekopalvelun huononemisesta, kerrottiin, että nyt meidän perällä saa tunkea luetut sanomalehdet sekajätteisiin. Siihen ei luontoni kuitenkaan taivu. Niin tiukkaan minuun on istutettu jo 50–60-lukujen taitteessa paperinkeräyksen jalo idea.  Silloinhan jätepaperi oli monelle urheiluseuralle oiva varainhankintamenetelmä. Nyt ilmeisesti vaan korkataan mamman ja papan kukkaro.

Toisena keinona pulmaan suositeltiin lehtien polttamista saunanpesässä tai muuten vaan. Ydinosaamiseeni ei kuulu polttotekniikka ja hiukkaspäästöjen arviointi, mutta kovin ekologiselta ehdotus ei tuntunut.

Ratkaisin ongelmani vähentämällä olennaisesti printtilehtien tilausta. Päätin, etten ota paperia sisään, jos en saa sitä ulos riittävän ympäristöystävällisellä tavalla. Ekologiselta ei tunnu sekään, että ajelisin autolla liki 50 kilometriä lähimmälle lehtiä syövälle Molokille.

Liittyisin uudelleen printtilehtien tilaajakuntaan heti, jos vaikkapa Itellan tai Manun miehet ottaisivat huolekseen napata luetut lehdet aika ajoin matkaansa ja hoitaisivat ne ympäristöystävällisellä tavalla kierrätykseen. Ihan vanhaan malliin, paperinarulla nätisti nipuiksi sidottuina.

- Helena

Ps. Pakko tunnustaa, että Helsingin toimipisteessä ollessani nautin suunnattomasti siitä, kun lehdet kolahtavat jo ennen aamuvirkun heräämisaikaa luukusta lattialle ja luetut lehdet voi kiikuttaa taloyhtiön keräyspisteeseen.