Työtilinpäätös 2013 – mitä jäi viivan alle?

Vuoden vaihtumiseen on enää aikaa muutama tunti. Nyt voi yrittäjäkin hyvillä mielin kääntää kalenterista uuden lehden, kun viimeiset vuoden 2013 liput ja laput on sullottu kirjanpitäjälle lähtevään kuoreen. Vähän haikeaa, kun sähköisen kalenterin aikakaudella ei enää tunne samanlaisen konkreettista uuden alkua kuin ennen vanhaan uutta kalenterikirjaa korkatessa.

Millaisista projekteista liput ja laput syntyivät? On hyvä pysähtyä pläräämään myös projektikirjapitoa. Mitä on tehty ja onko jotain saatu aikaan?

Suurin osa vuoden työpanoksesta on mennyt erilaisiin viestintäkoulutuksiin ja -valmennuksiin. Oman mausteensa kuntakoulutuksiin antoi se, että kuntavaalien jälkeen useammassakin kunnassa havahduttiin kouluttamaan uusia kuntapäättäjiä viestimään. Erityisen hyvänä pidin sitä, että vaalin jälkeisiin koulutuksiin osallistui sekä päättäjiä että virkamiehiä. Näin syntyivät edellytykset rakentavalle vuoropuhelulle, ja ainakin yhdessä viestintäosaamisella terästetyssä kunnassa vaikutuskin näkyy: kunnan asioita käsiteltiin aiempaa myönteisempään sävyyn ja viestintä muuttui aloitteellisemmaksi ja ennakoivammaksi.

Melko monessa kalenterimerkissä luki kriisiviestintäsimulaatio. Hyvä näin, koska kriiseihin kannattaisi useammankin organisaation panostaa. Ikäviltä caseilta ei tänäkään vuonna ole säästytty. Varsin ikäviä TV-uutisia seuratessa koki myös ilon tunteita, kun näki, miten hyvin kriiseihin kouluttautuneet pärjäsivät mediassa.

Vuoteen mahtui jälleen paljon viestinnän ammattilaisille suunnattujen koulutusten toteuttamista. Oli hienoa nähdä, millaista ammatillista kasvua ja oman identiteetin ”ylösrakentumista” koulutusohjelmien aikana tapahtuu. Parhaiten kehitystä pystyy seuraavaan koulutusohjelmiin liittyviä kehittämistöitä ohjatessa. 

Yksi kiinnostavimmista viestintäkursseista oli Palmenian kanssa toteutettu Suunnittele oman yhteisösi viestintää. Kokonaisuus rakentui pitkälti monimuoto-opetuksen varaan. Vaiheittain etenevällä polulla tutuksi tulivat erilaiset nykytila-analyysit, viestinnän suunnittelu ja kehittämismenetelmät. Ja kaikkea tätä tehtiin ”ihan oikeesti” ja ohjatusti. Oppipoika-kisälli-mestari-mallin mukaan. Syntyi hienoja töitä, ja oli mahtavaa nähdä, miten kurssilaiset voimaantuivat sisäisiksi viestintäkonsultiksi ja kehittäjiksi. Uusi kurssi alkaa keväällä 2014. Kannattaa tulla mukaan!

Leimallista tälle vuodelle oli se, että yhä useammassa organisaatiossa panostettiin omien viestintätiimien osaamisen kehittämiseen. Yleensä haluttiin panostaa viestinnän suunnitteluosaamisen kehittämiseen. Kun suunnitteluosaaminen paranee, viestintä saadaan organisaation strategiseen ytimeen.

Myös vuonna 2013 sain tehdä kiinnostavia strategiaprosessin ohjauksia, pientä tutkimusprojektia jne. Varsin kiinnostavana työnä mieleeni jäi viestinnän arviointijärjestelmän rakentamiseen liittyvä prosessinohjaus. Näyttää siltä, että vihdoinkin viestinnältä on alettua entistä enemmän vaatia tuloksellisuuden vai vaikutusten osoittamista. Ja se on hyvä asia. Siirtymä tekemisestä vaikutuksiin on selvästi nähtävissä. En ole tästäkään asiasta ilmeisesti turhaan liki kymmentä vuotta viestinnän ammattilaisten koulutuksissa paasannut.

Tähtihetkiä – oliko niitä? Oli. Kun firmamme ajattelutapaan liittyy vahvasti pitkäkestoisiin vaikutuksiin tähtäävä toiminta, on ollut erittäin mukava seurata kahden vähän pidemmän työyhteisöviestinnän kehittämishankkeen pidempikestoisia vaikutuksia.

Kuntaorganisaatiossa toteutetun viestintähankkeen ansioina pidettiin mm. seuraavia asioita: lyhyet poissaolot vähentyivät ja työhyvinvointi parantui, oivallettiin, että viestintä kuuluu jokaisen kuntatyöntekijän työhön, pidetään säännöllisemmin palavereita ja niissä uskalletaan ja osataan ottaa asiat puheeksi, sekaryhmissä työskentelyn ansiosta toisten työtä arvostetaan enemmän, viestintä otetaan paremmin huomioon päätöksentekoprosesseissa ja toiminta on muuttunut läpinäkyvämmäksi. (Ks. tarkemmin Telma 4/2013, s. 34–35.)

Samantyyppisiä vaikutuksia havaittiin valtionhallinnon organisaationkin työyhteisöviestinnän hankkeessa, joka ulotettiin kattamaan koko henkilöstö. Ja kas, prosessin jälkeen VM-baron työhyvinvointiosoittimet sojottavat mukavasti ylöspäin.

Työ on selvästi tuottanut kasvua ja kehitystä. Viestintää tehdään aiempaa osaavammin, ja hyvä viestintä näkyy parantuneena työhyvinvointina. Minulla on siis ilo tehdä työtä, jolla on merkitystä ja vaikutusta. Mieltäni lämmittikin kovasti, kun työni on arviointien lisäksi muutoinkin noteerattu: Päijät-Häme valitsi minut vuoden 2013 aikuisohjaajaksi. Tällä kiitoksella jaksan tehdä rakastamaani ohjaustyötä vielä pitkään.

Kasvoinko itse? Kun väikkärin synnytystuskat olivat muutaman vuoden jälkeen unohtuneet, uskaltauduin taas haastamaan itseäni ajattelemaan uudella tavalla. Päätin kouluttautua business coachiksi ja sainkin joulukuun lopussa sertifikaatin tassuun. Yllätyin, miten paljon aloinkin ajatella toisin. Aion myös tulevaisuudessa toimia toisin. Saapa nähdä, mitä kaikkea uutta coachingin maailma vielä minulle avaakaan.

Summa summarum: tv:stä tutun tuomarin tavoin voisi todeta, että ”ei huono” (vuosi). Odotan jännityksellä, mitä kaikkea vuosi 2014 tuo tullessa. Kalenterimerkkejäkin on jo ihan mukavasti, mutta monta kiinnostavaa ja antoisaa projektia mahtuu vielä Outlookin ”kalenterilehdille”.

- Helena

Sairaan kallista rakentamista – voisiko siihen vaikuttaa viestinnällä?

Hupsista, miten aikaa onkaan vierähtänyt edellisistä kirjauksista. Keväällä töitä oli ihan riittämiin, minkä jälkeen oli hyvä vähän tuulettaa päätä lomaillen. Päällimmäinen aikasyöppö on kuitenkin ollut uuden ”valmiskodin” osto.

Valmista ei vaan meinaa tulla. Ei voi kuin ihmetellä, millaisia tiedonkulun aukkoja asuntorakentamisen prosesseissa on. Kun touhua seuraa, ei enää ihmetytä, miksi rakentaminen Suomessa maksaa niin paljon.  Väitän, että moni pulma olisi vältettävissä ja merkittäviä säästöjä saavutettavissa rakennusalan tiedonkulkua parantamalla – asiakastyytyväisyydestä nyt puhumattakaan. Suosittelen tiedonkulun pulmien selvittämiseen vaikkapa viestinnän kehittämisessä hyväksi havaittua kriittisten tapausten analyysiä.

Rakentaminen on kallista. En enää yhtään ihmettele, miksi.

Kun aikanaan rakensimme Raudanjoen tilojamme, ajattelin, että kaikki logistiikkaan ja väärien tavaroiden toimittamiseen tai urakointiin liittyvät pulmat olivat vain pienrakentajan päänsärky. Mutta mitäpä siitä, jos kaappifirma tarkistusmittausten jälkeen toimitti liian korkeat kodinhoitohuoneen kaapit. Jäivätpähän ylijäämänä A la Carte ‑tasoiset kalusteet ulkovarastoon. Siellä on nyt hyvä tyhjien hillopurkkien ja puutarharomppeiden asustaa. Väärällä profiililla tullutta paneelia riitti elämyslaavumme kattoon, huussiin, varastojen seiniin ja moniin muihin paikkoihin. Koko laavua ei olisi rakennettu, jos ei olisi jäänyt niin kamalasti väärää ja turhaa tavaraa.

Sama hulvaton meno näyttää jatkuvan isoillakin rakennustyömailla vielä tänä päivänä. Kaatopaikkakuormaan lyödään monenmoista väärän kokoista tai väristä tai muuten vaan sopimatonta tavaraa. Valmiskodissa, johon myös Helsingin toimistomme siirtyi, edessäni olivat tutut pulmat: liian korkeat keittiönkaapit, liian lyhyt kylppärin taso, väärä siivouskaappi, oikean kokoiset osat valmiiksi kolhittuina – ja kaikki vaan roskiin ja uusiksi. Eikä kukaan tietenkään ollut muistanut kertoa putkifirmalle, että kun sauna jätettiin rakentamatta, tilalle tulee amme. Ja sitten ei ollutkaan ammeelle sopivaa lattiakaivoa, joten revitään vesieristeet, piikataan lattia, tehdään uusiksi.

Omasta puolestani olen yrittänyt tehdä pienten asukasmuutosten tekemisen rakentajalle mahdollisimman helpoksi. Oma  arkkitehtimme teki kaikista muutoksista jo keväällä 2012 millimitoitetut muutoskuvat. Olisi vaan luettu kuvat ja viestitty muutokset eteenpäin kaikille asianosaisille.

Viime kädessä loppuasiakas maksaa aina kaiken. Minä maksan uuden asuntoni hinnassa edellisten rakennusprojektien sössimistä, ja seuraavat onnelliset asunnon ostajat maksavat minun kanssani sössittyjen toimitusten laskuja. Jos näin ei olisi, luvut ”viivan alla” pienenisivät, ja rakennusfirmojen johto taatusti tarttuisi napakammin pulmakohtiin. Niin ainakin itse yrittäjänä tekisin.

Keittiön rakentaminen on kestänyt yli sietokykyni. Vielä miltei 1,5 kuukautta muuton jälkeen sain katsella keittiön kaapin sisustoja ennen kuin kaikki ovet saapuivat, tosin jälkitoimitus tuli virheellisesti asennettuna. Odotan jälleen korjaajaa, enkä enää kovin hyvillä mielin.  Olivat puuttuneet ovet jo kerran kai käyneetkin työmaalla, mutta silloin ne oli ilmeisesti toimitettu väärästä materiaalista valmistettuina. Ikävintä kuitenkin on keittiöfirman asenne: asiakas on aina väärässä.

En tiedä itkisinkö vai nauraisinko, kun luen ko. keittiöfirman mainontaa: ”Kansainvälisen tason keittiö vaativaan makuun. Kaikki ideasta asennukseen.” Palvelulupaus ei oikein täyty, ei ainakaan asentamisen osalta.

Onneksi olen tästäkin sirkuksesta jotain oppinut ja poisoppinut. 30 vuotta minulle on ollut itsestään selvää, että kokkaan Novartin A la Carte -keittiössä. Nyt minulle on itsestään selvää, että en enää koskaan osta Novartilta mitään – en myöskään rakennusliikkeeltä, joka alihankkii kiintokalusteet Novartilta.

Tiedonkulku ja pikemminkin kulkemattomuus pölähtää aina esiin, kun viestinnästä kiinnostuneena olen selvitellyt, mistä minua kohdanneet rakentamisen pulmat viime aikoina ovat johtuneet. Jos mitataan oikein, mittatiedot jäävät välittymättä oikeisiin paikkoihin. Työmaalla putkimies ei tiedä, että asuntoon tulee amme, jne.

Erikoisinta on se, että ilmeisesti rakennusalalla on otettu käyttöön ”kohdetta katsomatta tehdyt tarkastukset”. Ainetta rikkomattomista tutkimusmenetelmistä olen kuullut ennenkin, mutta kohdetta näkemättömät tarkastukset ovat olleet minulle uusi tuttavuus. Uuden tarkastustavan pitää olla ainakin koekäytössä, koska muu ei selitä LVI-töiden ns. kvv-valvonnan puutteita, minkä seurauksena kiinteistön pääviemäreitä hajoaa (syy: väärin tehty), tai valaisinpistorasioista on ns. 0-johto irti, tai ilmastointilaitteesta on jätetty ohjauspiuha kytkemättä. Virallisten papereiden kuittaukset ovat kyllä kunnossa, työn jälki ei. Kvv- ja sähköpulmista luulisi jo valvontaviranomaistenkin kiinnostuvan.

Hassuinta tässä kaikessa on se, miten meillä puhutaan rakentamisen laadusta ja maineesta. On jopa ehdotettu niinkin epätoivoisia ajatuksia, että rakentamisen mainetta voitaisiin parantaa jonkinlaisella mainekampanjalla. Jokainen, joka tietää jotain maineen lähtökohdista, sanoo, että höpön pöpön. Maine voi perustua vain hyvään toimintaan ja laatuun sekä ihmisten kertomuksiin omista rakentamisen laatukokemuksistaan. Tänä päivänä rakentamisen laatuun liittyvät vertaiskeskustelut tuovat mieleeni äitipiireissä aikanaan kuullut synnyttämisen kauhukertomukset. Kauheinta on se, että lähes jokaisella on omakohtainen kauhutarina kerrottavaan.

Aikaa on siis palanut! Yrittäjänä en uskalla edes ajatella, saati laskea, miten paljon kaikki ”valmiskodin” valmiiksi saanti on vienyt aikaa. Asiakastyön työaikabudjetiksi muutettuna summa olisi melkoinen. Eli kalliiksi on tullut tässäkin mielessä.

Ei moitteita ilman kiitosta. Työmaan kaverit Ari, Late, Tero ja Henkka ovat yrittäneet parhaansa, tehneet hyvää työtä ja heidän toimintatapansa on ollut erittäin asiakaslähtöistä. He ovat vaikuttaneet siihen, mihin voivat vaikuttaa. Rakennusprojektien pilkkomisesta loputtomiin alihankintaketjuihin ja alihankkijoiden tai tavarantoimittajien valintoihin he eivät voi vaikuttaa. Niistä vastuu kannetaan jossakin muualla kuin työmailla.

- Helena

”Täti ja pentu” on toimiva kehittämiskonsepti

Ulkopuolisten asiantuntijoiden vetämien kehittämishankkeiden pulmana on monesti se, että hankkeen päätteeksi syntyy kyllä pinkka paperia, mutta elämä jatkuu ihan niin kuin ennenkin. Jos kehittäminen on ulkoistettu konsultille, osaaminen lähtee helposti samalla, kun konsultin auton perävalot viimeisen kerran vilahtavat.

Ulkoistus ei välttämättä synnytä sisäistettyä osaamista, jota pystyttäisiin hankkeen päättymisen jälkeenkin soveltamaan tehokkaasti. Jos näin on, hankkeen pitkäkestoinen vaikuttavuus jää hyvin vähäiseksi.

Asiat voi hoitaa toisinkin. Omassa työssäni olen havainnut erittäin hyväksi kehittämisparityöskentelyn. Idea lähtee siitä, että otan itselleni tasavahvaksi työpariksi asiakasorganisaation oman kehittäjän. Viestintähankkeissa työpari on yleensä viestinnästä tai ko. viestinnän kehittämishankkeesta vastaava.

Työparityöskentely tuottaa monia hyötyjä. Organisaation oma osaaminen vahvistuu, kehitetyt asiat juurtuvat paremmin kohdeorganisaatioon, sitoudutaan kehiteltyihin uusiin asioihin jne.

Viestinnän ammattilaisen tai sellaiseksi kasvavan kannalta ulkopuolisen asiantuntijan rinnalla työskentely on erinomainen keino vahvistaa omaa ammatillisista profiilia tekijästä sisäiseksi kehittäjäksi, konsultiksi ja virittäjäksi. Eli vastata ammattimme uudenlaisiin vaateisiin, joita esimerkiksi viestinnän ammattilaisten järjestö ProCom on nostanut esiin kohti vuotta 2020 tähyävissä yhteisöviestinnän linjauksissaan.

Kasvu viestinnän käsityöläisroolista kohti organisaation strategista ydintä ja neuvonantajan roolia on polku, jota kulkemalla viestinnästä tulee organisaation strateginen voimavara – jos se ei sitä vielä ole.

Viimeisin työparihankkeeni on ollut Sodankylän kunnassa toteutettu reilun vuoden pituinen viestintäosaamisen kehittämishanke. Työsuojelurahaston tuen turvin hanke pystyttiin toteuttamaan niin, että kunnan koko henkilöstö otettiin mukaan pohtimaan ja kehittämään sisäistä työyhteisöviestintää.

Tulostakin syntyi. Esimerkkeinä mm. parantunut johtamisviestintä eli miten johto kertoo henkilölle kunnassa menossa olevista ns. isoista asioita sekä jokaiselle kuntatyöntekijälle kuuluvan viestintävastuun hoksaaminen. Pystyttiin siis vaikuttamaan varsin monilla työpaikoilla tunnistettuihin viestintähaasteisiin.

”Tädin” näkökulmasta ehkä riemastuttavinta oli kuitenkin seurata ”pennun” ammatillista kasvua. Reilun vuoden kanssakulkemisen aikana kunnassa työskentelevästä nuoresta asiantuntijasta (huom. hänen tutkinnossaan ei ollut viestintäopintoja) kasvoi täysverinen viestinnän ammattilainen. Voiko tämän parempaa oppipoika–kisälli–mestari-oppimista olla?

Hyvillä mielin käänsin Hondan nokan kohti uusia kehittämisen seikkailuja.

- Helena

Odotettavissa parempaa kuntaviestintää

Pohjoisen tuulen matkassa on selvästi parempaa kuntaviestintää lupaava vire.

Pohjois-Suomessa pääkonttoria pitävänä on ollut ilo seurata ja olla mukana hankkeissa, joissa kunnissa on panostettu viestinnän kehittämiseen. Moni pohjoinen kunta on uuden valtuustokauden alussa järjestänyt viestintään liittyvää koulutusta luottamushenkilöille.

Toivottavasti samantyyppinen puhuri olisi yltänyt Etelä-Suomeenkin. Pitänee tarkkailla tilannetta, kun monipaikkaisesti toimivan yrittäjän etelän työputki on alkamassa.

Parhaita kuntakoulutuksia ovat olleet toteutukset, joissa virkamiesjohto kouluttautuu yhdessä luottamushenkilöiden kanssa. Viestintää katsotaan kummastakin vinkkelistä, ja yhteisen keskustelun kautta syntyy yhteinen tahtotila viedä kuntaa kuntastrategiassa määriteltyyn suuntaan.

Tyypillisiä keskusteluteemoja ovat olleet kunnan maineeseen liittyvät kysymykset – erityisesti luottamushenkilöiden rooli kunnan maineen suurlähettiläinä. On hienoa nähdä, miten esimerkiksi uudet luottamustehtäviin tulevat oivaltavat, miten paljon isompi merkitys heidän sanomisellaan luottamushenkilöinä on verrattuna entiseen elämään tavis-kuntalaisena. Oivallus lisää varmasti myös viestinnän vastuullisuutta.

Luottamushenkilön roolista keskusteltaessa on oivallettu myös se, että luottamushenkilö edustaa suomalaisen demokratian yhtä instituutiota. Luottamushenkilönä ei ole enää vain ”minä” ja oma persoona omalla tyylipaletilla varustettuna. Asema ja erityisesti valtuustotyöskentely edellyttävät tärkeälle instituutiolle ominaista arvokkuutta. Tai ainakin hyviä käytöstapoja.

Myös median kanssa toimiminen on monissa luottamushenkilökoulutuksissa paljon keskustelua herättävä juttu. Miksi media toimii niin tai näin, kysellään. Jos tuntee median toimintatapoja, on helpompi kehittyä hyväksi viestijäksi ja saada sanottavansa tehokkaammin esiin myös tiedotusvälineissä.

Kun nousee luottamustehtäviin, tietyt perusasiat median kanssa toimimisesta odotetaan myös osattavan. Ei voi enää ajatella, että jos ”hölmöilee” median kanssa, luottamushenkilöön sovellettaisiin mediapelisääntöjen ”katumuspilleriä”. Sanomista ei yleensä saa vedetyksi takaisin.

Kun luottamushenkilöt ja virkamiehet pohtivat viestintää yhteisissä tilaisuuksissa, syntyy hyvin luontevalla tavalla toinen toistaan arvostava vuoropuhe, joka voi kannatella toimivia yhteistyösuhteita hyvinkin pitkään. Käsittämätöntä puolestaan on, jos tällainen mahdollisuus halutaan jättää käyttämättä. Sellaistakin on nähty, että virkakunta loistaa poissaolollaan.

Seuraan mielenkiinnolla, mihin suuntaan kuntaviestinnän vire tulevaisuudessa puhaltaa. Toivottavasti yhteen hiileen.

- Helena