Ulkopuolisten
asiantuntijoiden vetämien kehittämishankkeiden pulmana on monesti se, että
hankkeen päätteeksi syntyy kyllä pinkka paperia, mutta elämä jatkuu ihan niin
kuin ennenkin. Jos kehittäminen on ulkoistettu konsultille, osaaminen lähtee
helposti samalla, kun konsultin auton perävalot viimeisen kerran vilahtavat.
Ulkoistus ei
välttämättä synnytä sisäistettyä osaamista, jota pystyttäisiin hankkeen
päättymisen jälkeenkin soveltamaan tehokkaasti. Jos näin on, hankkeen pitkäkestoinen
vaikuttavuus jää hyvin vähäiseksi.
Asiat voi
hoitaa toisinkin. Omassa työssäni olen havainnut erittäin hyväksi kehittämisparityöskentelyn.
Idea lähtee siitä, että otan itselleni tasavahvaksi työpariksi asiakasorganisaation
oman kehittäjän. Viestintähankkeissa työpari on yleensä viestinnästä tai ko.
viestinnän kehittämishankkeesta vastaava.
Työparityöskentely
tuottaa monia hyötyjä. Organisaation oma osaaminen vahvistuu, kehitetyt asiat
juurtuvat paremmin kohdeorganisaatioon, sitoudutaan kehiteltyihin uusiin asioihin
jne.
Viestinnän
ammattilaisen tai sellaiseksi kasvavan kannalta ulkopuolisen asiantuntijan
rinnalla työskentely on erinomainen keino vahvistaa omaa ammatillisista
profiilia tekijästä sisäiseksi kehittäjäksi, konsultiksi ja virittäjäksi. Eli
vastata ammattimme uudenlaisiin vaateisiin, joita esimerkiksi viestinnän
ammattilaisten järjestö ProCom on nostanut esiin kohti vuotta 2020 tähyävissä yhteisöviestinnän linjauksissaan.
Kasvu
viestinnän käsityöläisroolista kohti organisaation strategista ydintä ja
neuvonantajan roolia on polku, jota kulkemalla viestinnästä tulee organisaation
strateginen voimavara – jos se ei sitä vielä ole.
Viimeisin
työparihankkeeni on ollut Sodankylän kunnassa toteutettu reilun vuoden pituinen
viestintäosaamisen kehittämishanke. Työsuojelurahaston tuen turvin hanke
pystyttiin toteuttamaan niin, että kunnan koko henkilöstö otettiin mukaan
pohtimaan ja kehittämään sisäistä työyhteisöviestintää.
Tulostakin
syntyi. Esimerkkeinä mm. parantunut johtamisviestintä eli miten johto kertoo henkilölle
kunnassa menossa olevista ns. isoista asioita sekä jokaiselle
kuntatyöntekijälle kuuluvan viestintävastuun hoksaaminen. Pystyttiin siis
vaikuttamaan varsin monilla työpaikoilla tunnistettuihin viestintähaasteisiin.
”Tädin”
näkökulmasta ehkä riemastuttavinta oli kuitenkin seurata ”pennun” ammatillista
kasvua. Reilun vuoden kanssakulkemisen aikana kunnassa työskentelevästä
nuoresta asiantuntijasta (huom. hänen tutkinnossaan ei ollut viestintäopintoja)
kasvoi täysverinen viestinnän ammattilainen. Voiko tämän parempaa oppipoika–kisälli–mestari-oppimista
olla?
Hyvillä
mielin käänsin Hondan nokan kohti uusia kehittämisen seikkailuja.
- Helena
