Voi Kittilä, Kittilä

Kittilässä kihisee. Ja on kihissyt jo pidemmän aikaa. Ainakin silmäilevällä otteella uutisvirtaa ja mediaa seuraavalle tulee tunne, ettei ole viikkoa ilman Kittilän kunnan asioiden julkista pöyhimistä. Tälläkin viikolla mm. Lapin Kansa hauskuutti minua useampaankin otteeseen Kittilä-uutisoinnilla. 

Tarinaa pukkaa, oli sitten lappilaisen median tai valtakunnan välineiden parissa. No, onpa kunnan nimi ainakin nyt tullut tutuksi läpi Suomen. Tähän asti kyseinen paikkakunta on Lapin ulkopuolella tunnettu paremminkin Levinä.

Eikä ihme, että Kittilän kunnan asiat – kunnanjohtajan erottamiset, epäilyttävät hissikaupat ja erilaisista kuntajohtamisen tehtävistä hyllytykset ja esteellisyyskysymykset – nousevat yhä uudestaan mediajulkisuuteen. Tarina täyttää kaikki hyvän jatkokertomuksen ja klassisen draaman piirteet. Näytelmän toimijoita ei voi syyttää ainakaan passiivisuudesta. On vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja mukana on kaikille pihaleikkejä leikkineille tuttu rosvo-pollari-klassikkoasetelma. Kittilän asioitahan pohditaan jo laajemminkin virkavallan eri instansseissa.

Hyvässä tarinassa on tyypillisesti vaikea tilanne, uhri, sankari ja konna tai konnia. Yleensä ”konna” on iso ja voimakas, jota vastaan heikko mutta rohkea ja sinnikäs sankari taistelee. Saapa nähdä, kuka Kittilän tarinassa voittaa, vai voittaako kukaan. Kovalla sinnillä näytetään etenevän kummallakin rintamalinjalla.

Kun julkista kähinöintiä tarkastelee kunnan maineen kannalta, sai draaman kaari millaisen päätöksen tahansa, voittajaa ei ole. Häviäjä on jo nyt selvillä. Viime kädessä häviävät kuntalaiset eli ”iloiset veromaksajat”. Jos kunta ei onnistu rekrytoimaan virkakuntaansa hyviä osaajia, kuntatalouden ja rakennemuutosten hallinta ei tuota kuntalaisten kannalta parasta mahdollista ratkaisua.

Maineuhka on todellinen. Sinänsä viihdyttävä ja mukaansa tempaava Kittilä-tarina toimii kuin magneetti, mutta tällä erää valitettavasti työntö- eikä vetovoimana. Kannattaisikin jo herätä miettimään, kuka osaava asiantuntija on myös niin hullunrohkea, että tulevaisuudessa haluaa hakeutua Kittilän virkakunnan johtopaikoille. Haastetta ei helpota se, että kiinnostus kuntajohtajien paikkoihin on muutoinkin viime vuosina ollut laskusuunnassa.

Varsin moni kuntajohtajan paikasta kiinnostunut todennäköisesti miettii, millaiset toimintaedellytykset ja työrauha missäkin kunnassa on, ja vetää mediassa esiin nostettujen tarinoiden perusteella omat johtopäätöksensä.

Aiemmin Sodankylään liitettiin riitaisa maine. Mutta eipä taideta liittää enää. On ollut ilo seurata, miten kuntaviestintään panostamalla mielikuvaa kunnasta on saatu muutetuksi myönteisempään suuntaan. Kun viime aikoina olen lueskellut Lapin Kansaa, kunta näyttää saavan hyvin ja hyvässä hengessä tuoduksi julkisuuteen ne asiat, jotka ovat kunnan kehityksen ja kuntalaisten kannalta tärkeitä ja olennaisia.

Näyttäisi siltä, että luottamusjohtokin on oivaltanut roolinsa oman kunnan maineen suurlähettiläinä ja turha kärhämöinti on jäänyt taka-alalle.

Junantuomana olen tällä hetkellä oikein tyytyväinen, kun 2000-luvun alkupuolella valitsimme yrityksemme ja pääkotimme sijaintipaikaksi Sodankylän. Jos nyt valitsisin lappilaista kotikuntaa, valinta olisi todennäköisesti sama. Varma olen siitä, että Kittilää en ainakaan valitsisi.

Jos viestinnän ammattilaisena saisin antaa naapurikunnalle neuvon, neuvoisin vähän äkkiä ja rivakasti ryhtymään toimiin kuntamaineen pelastamiseksi. Muistuttaisin myös, että hyvä kuntamaine voi perustua vain vastuulliseen ja läpivalaisun kestävään toimintaan sekä hyviin tekoihin. Niiden kautta syntyvät hyvät tarinat.

Viestintä tai imagokampanjat eivät ole sellaista pyykkipulveria, joka pesee mustan valoiseksi.

- Helena

On se hyvä mennä välillä oppijan rooliin

Coachingista innostuneena ja coachingin voimaan uskovana päätin lähteä jatkamaan coachin opintoja. Uskon, että koulutuksen jälkeen olen osaavampi coach – mutta toivottavasti myös osaavampi kouluttaja.

Kouluttautumiseen voi liittyä oppimisen piiloagenda. Piiloagenda voi olla tietoinen tai tiedostamaton. Omalla oppijan polullani olen puolittain huomaamattani oppinut myös opettamisesta. Osittain varmaan siitä syystä, että koulutusbusineksessa mukana olevana tarkkailee aina myös sitä, miten muut koulutusorganisaatiot toteuttavat koulutuksia.

Ja hyvinhän ne yleensä niitä toteuttavatkin. Tilat ovat hyvät, kouluttajat osaavat asiansa jne.

Tällä hetkellä taivaltamallani oppijan polulla olen ryhtynyt miettimään erilaisuuttaa ja palautteen antamista. Näistä erityisesti ensin mainittu onkin yksi varsinaisen agendan ydinkohtia.

Toki olen aiemminkin koulutuksia suunnitellessani ja toteuttaessani yrittänyt ottaa huomioon erilaisia oppimistyylejä: joku on auditiivinen, toinen visuaalinen, kolmas kinesteettinen – joku haluaa oppia luentoja ja uusinta teoriaa kuulemalla ja toisen olisi päästävä heti soveltamaan asioita vaikkapa ryhmätyönä.

Käynnissä olevaan coach-koulutukseen liittyi meille oppijoille tehty luontaisia ominaisuuksia kuvaava persoonallisuustesti. Omat testitulokseni eivät minua pahemmin yllättäneet. Vahvan tiedottajaorientaation omaavana tiesin olevani vähän turhankin eteenpäin kaatuvaa mallia. Näissä kymmenissä omaa jo muutoinkin melko hyvän itsetuntemuksen.  Muunlaisiin persoonallisuustyyppeihin tutustuminen synnytti kuitenkin monia oivalluksia. Jäinkin kovasti pohtimaan, miten erilaisia persoonallisuuspiirteitä pystyisi aiempaa paremmin ottamaan huomioon arjen koulutus- ja valmennustilanteissa.

Coach-koulutuksessa harjoitellaan paljon ja palautetta saa tosi paljon. Ja hyvä näin. Myös viestintävalmennuksissa annetaan paljon palautetta. Useissa valmennuksissa palautetta annetaan henkilökohtaisista viestintätaidoista. Omassa työssäni annan pääosin palautetta erilaisista kirjallisista viestinnän kehittämistöistä.

On ollut erittäin terveellinen kokemus saada palautetta omista taidoista. Joskus on ollut jopa pelottavaa ”astua areenalle” kouluttaja-asessorin ja kollegaopiskelijoiden eteen tekemään coaching-sessioita, jota arvioidaan – jopa antamalla eri osaamisalueilla onnistumisesta liuta numeroarvosanoja. No, numerot ovat tässä koulutuksessa ymmärrettävä ja välttämätön juttu, koska ne liittyvät kansainväliseen coachien sertifiointijärjestelmään.

Arvioinnin tapa ollut asia, johon olen oppimisen piiloagendan kautta saanut rakennuspuita. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että numeroarvosanojen käyttö aikuisten oppimisessa on vähän vieras ajatus ainakin viestintäkoulutuksissa. Käytettäköön niitä vain silloin, kun ne on aivan välttämättömiä osaamistason osoittimina.

Olen pohtinut myös palautteen ajastamista ja vuorovaikutteisuutta. Taitopainotteisissa viestintäkoulutuksissa palaute on yleensä välitöntä ja vuorovaikutteista. Omassa työssäni palaute on useimmiten kirjallista ja putkahtaa oppimisympäristöön tai oppijan sähköpostiin vähän yllättäen ja pyytämättä tilanteeseen, joka saattaa olla palautteen vastaanottamiselle sopiva tai vähemmän otollinen hetki.

Kun minunkin sähköpostiini on viime aikoina tussahdellut kirjallisia palautteita, sekin kokemus on ollut varsin havahduttava. Sinne se tuli, mitään et voi kysyä, yksin jäät pähkimään, että miten se nyt noin meni, niinkö nähtiin ja koettiin. Oma selviytymistaktiikkani on ollut se, että avaan postin vasta silloin, kun on palautteen vastaanottamiseen sopiva hetki. Joskus jäähdyttelen palautepostia hyvinkin pitkän ajan.

Miten siis voisin kehittää omaa työtäni, jotta onnistuisin kirjallisen palautteen antajana aiempaa paremmin. Aina olen yrittänyt löytää jotain hyvää ja jotain kehitettävää. Jatkossa tulen aiempaa enemmän korostamaan, että olen halukas ottamaan vastaan palautetta palautteesta, täsmentämään, avaamaan ja keskustelemaan. Eli enemmän rohkeaa ja rohkaisevaa vuorovaikutusta täydentämään ”laatikkopalautteita”.

Toivon myös, etteivät minun palautteeni koskaan nujertaisi palautteen saajaa ja nostaisi rimaa tai jopa rimakauhua onnistua seuraavissa arvioitavissa tehtävissä.

On se vaan ollut hyvä kokea palautetta omissakin nahoissa. Toivottavasti osaan soveltaa oppimaani.

- Helena

Hassuja matkasattumuksia – luottamusta ja yhteisöllisyyttä

Matkustin pitkästä aikaa yöjunalla Helsingistä Rovaniemelle. Pitkästä aikaa, koska valitettavasti ”Vihrein vaihtoehto” eli VR:n ei ole hinnoiltaan kilpailukykyinen lentomatkustamiseen verrattuna. Tällä kertaa valintani oli siinäkin mielessä vihreä, että taitoin loppumatka Rovaniemeltä Raudanjoelle bussilla.

Matka olikin mukavalla tavalla ajatuksia synnyttävä kokemus. Junaosuus oli ihan normisuoritus, jos poikkeamana ei pidetä sitä, että Rovaniemellä oltiin etuajassa.

Kokemuksellinen osuus alkoi Rovaniemen rautatieaseman bussipysäkillä. Ensimmäinen fiilistelykokemus oli omansalainen rauhan tunne, kun jäin kassi olalla seisoskelemaan noin puoleksi tunniksi odottelemaan bussin lähtöä. Nautin tunteesta, että oli vain aikaa kaikessa rauhassa odottaa. Mitään muuta ei voinut tehdä kuin seistä töpöttää omiin ajatuksiin uppoutuneena. 

Sitten alkoi jännitysnäytelmä nro 1: Siistiin retkihenkisiin tamineisiin pukeutunut herrahenkilö tulee pysäkille ja alkaa kertoilla takanani odottavalle pariskunnalle, että häneltä oli yöllä päivävaunutorkkujen aikana viety takin taskusta lompakko. Meni rahat, ajokortti ja passi. Siis ei latin latia eikä minkäänlaista vinkuvaa muovipalaa. Ei mitään, millä todistaa, kuka oli. Ja pitäisi päästä Sodankylän kautta Savukoskelle. 

Rehellisen tuntuinen mies. En puuttunut puheisiin, kuuntelin vain – mikä sinänsä on minulle hyvin epätyypillinen tapa reagoida. Yleensä reagoin. Sen kuitenkin päätin, että noin rehellisen tuntuista miestä en jätä pulaan. Mielessäni jo hölläsin kukkaron nyöriä. Jos muu ei auta, maksan miehen matkan ja toivon, että hän maksaa sen joskus takaisin. Jos ei, uskon, että saisin vastavuoroisesti apua, jos vaikka jäisin Lapin selkosilla auton kanssa lumipenkkaan kiinni.

Kuski tuli, ja rehellisen tuntuisen miehen ongelma ratkesi muitta mutkitta. Mies autoon, yhteystiedot lapulle, lappu rahastajan laukkuun ja sieltä toimistoon laskun kirjoittamista varten. Näin kätevästi kaikki käy Lapissa, jossa ihmisten välinen luottamus ja rehellisyys näyttävät vielä olevan olennainen osa ihmisten arkea. Gold Linen kuskin tapaisiin teiden ritareihin toivoo törmäävänsä toistekin.

Episodi nro 2: Aasialainen nainen samaisella lähtöpysäkillä ilman puhelinta matkalla kotikyläni maatilamatkailupaikkaan. Kyselee puhelinkoppia – siis puhelinkoppia! No eihän sellaisia kai Suomessa enää ole. Oli sovittu, että hän soittaa maatilalle saavuttuaan Rovaniemelle.

Ei hätää, meijän kylän yhteisöllisten arvojen mukaan minäpä alan soittaa ko. majoituspaikkaan, kun numerokin löytyi niin kätevästi puhelimeni muistista. Soitan, hälyttää, ei vastausta. Soitan uudelleen, ei vieläkään vastausta. Mitä ihmettä nyt?

Ei muuta kuin turisti bussiin. Eihän häntä Rovaniemelläkään voi hylätä. Soitan, ei vastausta. Liekö nuori isäntämies lehmän alla vai auraamassa tietämme ja pihaamme?  Pakko hälyttää naapuruston soittorinki avuksi. Ehkä heillä on vanhanisännän numero tai keksivät jotain muuta, jotta saadaan naiselle kyyti pysäkiltä majapaikkaan. 

Yhteisöllinen soittorinki onnistuukin nopeasti tehtävässään, ja kyyti järjestyy. Jos ei olisi järjestynyt, olin ehtinyt miettiä valmiiksi, miten matkalaisen majoitan ja ruokin. Lappilainen oheisohjelma oli vielä pohdinnassa, mutta tiesin senkin tarvittaessa järjestyvän idearikkaan naapurini avustuksella.

Ollaan perillä. Pysäkillä huikataan heit ja kiitoset, ja heilautetaan iloisesti kättä. Mieltäni lämmitti kovasti tunne, että vaikka olenkin ns. junantuoma, tunnen kuuluvani meijän kylän väkeen.

Lähdin hyvillä mielin kohti Kuusijärven ”pääkonttoria”. Uskoni rehellisyyteen, luottamukseen ja yhteisöllisyyteen vahvistui aimo annoksen.

Kannattaisi varmaan toistekin valita matkustamisen vihreitä vaihtoehtoja. Ties miten jännää se seuraavalla kerralla olisi.

- Helena